Kurssille vai ei..

Monesti syksyn aikana mieli on palanut maanpuolustuskurssille. Satunnaisina iltoina löydän itseni sieltä nettisivuilta kahlaamasta että josko johonkin lähtisin, mutta koskaan en löydä sitä sopivaa.

Sitten katson facebookista kurssikuvia ja löydän itseni kiroamasta itseni alimpaan h*lvettiin. Mietin että noilla on juurikin noin mukavaa ja ai, siellä olisi ollut tuotakin puuhaa. Miksiköhän mä olen taas kerran istunut viikonlopun kotona vaikka olisin voinut puuhailla maanpuolustusjuttuja? Hemmetti sentään. Masennuksen mukana tuli sellanen pieni sosiaalisten tilanteiden pelko, sen kanssa pystyy elämään ja itsensä voi pakottaa, mutta joskus nuo kursseille lähdöt kaatuvat juuri siihen että pitäisi kohdata lauma vieraita ihmisiä. Ei ne ihmiset ole se ongelma, se on vaan se kotoa lähteminen joka käy haasteesta.

Olen tänään saanut hoidettua eteenpäin muutaman asian joita on tullut lykättyä jo parikin viikkoa. Ei se kyllä oloa kevennä yhtään, melkein pahemmalta tuntuu. Jotkut asiat vaan pitää tehdä, halusi sitä tai ei.

Töissä oleminen ahdistaa. Onneksi työkaverit ovat piristävää sorttia ja ovat hyvä syy jaksaa aamulla sängystä ylös. Tosin, kun parempi paikka löytyy, on lähtökynnys täältä todella alhaalla. En olisi täällä jollei laskuja olisi pakko maksaa ja ruoka ei maksaisi niin paljon.

Työporukan kanssa suunnataan lauantaina laivalle, toinen pyhäinpäivän reissu putkeen, muodostuu tavaksi. Odotan eniten sitä ruokaa, ruokaa ja ruokaa. Sitten mulle riittääkin jo.

Vuodet vierii, ihminen kasvaa

Pohdiskelin tuossa että onkohan se vanha blogi vielä olemassa ja kun en muistanut edes osoitetta enää kunnolla niin meni googlettamiseksi. Onneksi vastaus löytyi lopulta jostain Aamukampa.net-foorumin keskustelust. Surullista.

Noh, blogi kuitenkin näyttää olevan vieläkin elossa vaikken ole moneen aikaan käynyt kirjautumassa. Ilmeisesti pysyy muiden rinnakkaiskirjautumisien perusteella elossa. Tiedä häntä.

Reserviä on takana reippaasti. Tuntuu että aika lentää sen suhteen ja kai se niin tekeekin kun taaksepäin muistelee. Silloin sitä täytti Rovajärven ampumaharjoituksessa toukokuussa 24vuotta, nyt tuli toukokuussa mittariin 28vuotta. Sen aikuisempi en varmaan ole vieläkään, myönnän kärsiväni tuosta peterpansyndroomasta enkä aiokaan koskaan muuttua kankeaksi aikuiseksi. Se olisi ihan liian tylsää.

Enpä muuten jaksanut lukea edes sitä edellistä tekstiä minkä tein. Muistan vain joskus maininneeni että armeijan jälkeen sain diagnoosin keskivaikealle masennukselle. Sitä jonkin aikaa hoidettiin lääkkeillä, mutta nykyään pärjää ilman. Toki välillä tulee sellaisia alakulon kausia, mutta niistä tietää että ovat ohimeneviä.

Enkä tosiaan siitä masennuksestani Puolustusvoimia tai muuta järjestelmää syytä. Se oli niin monen asian yhtälö, liian monta asiaa tapahtui yhtä aikaa ja reserviin toimettomana putoaminen oli ehkä vain se osuus joka katkaisi kamelin selän. Tiedä häntä ja häntä tietää.

Kuulin aikaisimmin kesällä jännän termin; tuplarouva. Tuolla nyt siis tarkoitettiin naista joka on reservin arvoltaan rouva jotakin ja sitten vielä siviilisäädyltään rouva. Kerkesin tuohon ensimmäiseen jo juhannukseksi 2011, siviilisäätyä vaihdoin tämän vuoden heinäkuussa. Vaihdoin siis siviilisäätyä, en sukunimeä. Joku sitä kuitenkin pohtii. Eli rouva siellä ja rouva täällä.

Iloisesti totesin tuossa keväällä kun 28 tuli mittarissa täyteen, että pikkuvelikin sitten täytti 18vuotta. Heti ikäkriisistä selvittyäni pääsin sitten jo intoilemaan siitä että pikkuveljellä onkin kutsunnat tänä vuonna. Ai että miten kivaa, mun pikkuveli lähtee inttiin!!! Vai pitäiskö sen antaa käydä koulu loppuun kumminkin ensin ja sitten vasta intoilla? Ehkä kuitenkin jo ensi kesänä? Onkohan siihen joku raja että kuinka usein isosisko saa käydä sotkussa kahvilla ennen kuin alkaa hävettää? Juu, en mä sitä tosissaan meinaa nolaamaan ruveta, tai no jos vähän, tai no.. En mä tiiä.

Unna on edelleen kuviossa mukana. Keväällä todettu vaikea spondyloosimuutos selkärangassa vaan hiukan haittaa jo menoa. Aina sitä mennään kuukausi ja kipulääke kerrallaan sillä "toivotaan, toivotaan"-asenteella. Ja ainakin vielä menee kohtalaisesti

Mukava pikkutiivistelmä elämästä näiden miljoonien kirjoitustaukojen jälkeen. Blogin ulkoasukin tarvinnee pienen päivityksen tässä jossakin vaiheessa. Sitten kun jaksaa ja ehtii. Ja huvittaa.

Vielä vähän..

Mniin. Helmikuussa viimeks, vaan kun en saa tälle vielä viimistä pistettä.

Jollain kumman konstilla olen taas puhunut inttiasioista, kotona ja netin välityksellä. Netin välityksellä kuulee hauskoja asioita maailmalta, sellaisia mitkä osin yllättää ja osin ei sitten ollenkaan. Fiilis olikin lähinnä että "vai niin, no tuohan oli kai odotettavissa." Mukava silti kuulla kuulumisia, vaikka maailmassa moni asia on muuttunut, molemmin puolin aitaa.

Olenpahan huomannut senkin että kun puhun inttiasioista niin seuraavana päivänä paidan helmassa roikkuu tietynlainen ahdistus ja tunnen itseni todella voimattomaksi, jopa hiukan vihaiseksi siinä samalla. Menetän mielenkiinnon kaikkeen ympäröivään hetkeksi. Toisaalta, kun juttelee miehen kanssa MaaK:n jutuista, ei se ahdistus valtaa mieltä lainkaan samalla tavalla kuin omaa inttiaikaa ja -asioita muistellessa. Pitäisikö ehkä ymmärtää tästä jotain ja olla vähän aikaa niin kuin ei olisi ollutkaan? Antaa omalle pääkopalleen hetken rauha?

Normaali arki sujuu ilman suuren suuria ahdistuksen hetkiä. Tottahan toki sitä ajoittain tuntee olevansa, mukamas, normaalia väsyneempi tai ettei tiettyihin yksinkertaisiinkaan asioihin riitä kiinnostusta tai puhtia. Asiat vaan jää odottamaan että kohdalle osuu päivä jolloin kiinnostusta ja puhtia on, jos ei nyt ihan liikaa, sen verran että jaksaa jotain ylimääräistä.

Porin Matissa rätisee illan viimiset mäntyklapit ja koira kuorsaa jaloissa, isäntä yläkerrassa. Pienessä keltaisessa omakotitalossa on hiljasta, nukkua pitäis jo munkin. Mies nousee töihin kolmen tunnin päästä, sunnuntai on Dooris-Kuplan projektipäivä ja mua odottaa vielä muutama pesemätön ikkuna. Mielessä pyörii monia pikkuruisia hääasioita, johan tässä kuukausi sitten mentiin kihloihin miehen kanssa. Häihin on aikaa, mutta stressitasoni tuntien tarvitsen kaiken irti lähtevän suunnitteluajan joten aloitin jo hiljalleen, vieraslista on valmis... Tai ainakin melkein. Toivon että olisi varaa vielä tiputtaa muutama, ehkä joku tippuu listalta luonnostaan. Olen hieman ilkeäkin, osa minusta nauttii pienestä määrästä mustaa huumoria.

Hyvää yötä. Toivottavasti huomenna ei ahdista, vaikka avasinkin tämän blogin ja kirjoitinkin tämän tekstin. Pyrin kuitenkin pitämään ajatukseni enemmän Minussa nyt, en Minussa silloin. Inttikavereista osana elämää roikkuu enää aniharva, nopean laskennan mukaan kymmenen, näistä samaa saapumiserää vain 6.. Surullista mutta joitain ihmisiä sitä vaan ei kaipaa elämäänsä, toisin kun toisia sitten taas kaipaa. Intin käyneitä kavereita sitten taas on sitäkin enemmän, mutta omasta jaoksesta tai auk:sta ei ole mukaan jäänyt yhtäkään.

Nyt, nukkukaa hyvin.

Pitäisikö aloittaa kokonaan alusta? Vai vaan muokata vanhaa?

Mniin.

Helmikuussa heilutaan jo. Pitäisi alkaa jo oikeasti miettimään tämänkin blogin kohtaloa, reservissäkin on tullut vietettyä ja kuitenki yli vuosi. Rauhallista hiljaiseloa reservissä, hoitakoon mies ainakin vielä tässä perheessä tuon kertaamisen puolen MaaKin mukana, minä keskityn kouluun.

Uuden blogin luominen tuntuu ajatuksen tasolla jotenkin raskaalta, onneksi olen valinnut blogille nimen joka ei suoraan viittaa millään tavalla vapaaehtoiseen asepalvelukseen tai edes Puolustusvoimiin, sen puolesta voisi siis täysi huoletta jatkaa tälläkin linjalla.. Kyllä vaan, taustakuvan vaihto tulee kyllä siinä vaiheessa ajankohtaiseksi.

Tällä hetkellä elämä on yhtä paikkakuntien välillä hyppimistä kun vietän viikot opiskelukämpällä Turussa ja viikonloput sitten kotona Loimaalla. Onneksi tämäkin pomppiminen loppuu kunhan työharjoittelu ensi kuussa lopultakin alkaa.

Koulu etenee kerrankin hyvin. Mitään ei ole rästissä, kaikki kirjalliset kokeet läpi hyvillä arvosanoilla ja tutkintotilaisuudetkin (tutummin tunnette ne kai nimellä näytöt) on menneet kaikki ensimmäisellä yrityksellä läpi. Huomaa että motivaatio on kohdallaan ja ala on hyvinkin pitkälti mielenkiintoinen koska opiskeluinto ei ole missään vaiheessa päässyt lopahtamaan ja jaksan panostaa kokeisiinkin siten ettei kukaan pääse perästä kitisemään tuloksista ja tekemisen laadusta. En ole tyhmä  enkä laiska, mutta jos joku asia tuntuu itsestä täysin turhan päiväiseltä, siihen ei riitä motivaatio. Vartijan ammattitutkintoon se kyllä riittää.
Maaliskuussa alkaa sitten harjoittelu Securitaksella. Sitä ennen pitäisi saada läpi vielä kaksi näyttöä, myymälä- ja piirivartiointi (tai sitten se kolmas, vähiten kiinnostava, eli järjestyksenvalvonta).

Elämä on rauhallista. Perheeseen muutti itsenäisyyspäivän aikoihin 1,5vuotias kotikissa Tyyne. Unna-neitonen on sama vanha itsensä, häslä. Neitonen täytti 22.1.2013 kolme vuotta ja alkaa hiljalleen osoittaa rauhoittumisen merkkejä, lopulta. Vaan on se edelleenkin mulle mun oma pikku vavvva. :) Sitä se tulee kai aina olemaankin.

Nykyään elämää pyörittää miehen, koiran, kissan ja koulun lisäksi sisustaminen. Retroilu jos ollaan tarkkoja. Nautin, mutta voisihan se olla jo kesäkin.

Sini

Niin paljon aikaa, niin vähän asiaa.

Elämää reservissä. Olisikohan aika kirjoittaa hiukan siitä mitä tapahtui kotiutumisen jälkeen?

Niin käsittämätöntä kuin se onkin niin vuosi 2012 on taittunut jo aikoja sitten loppupuoliskolleen ja uhkailee jo pahasti jouluaatolla. Monesti sitä on tämän syksyn aikana herännyt muistelemaan että "vuosi sitten siellä ja vuosi sitten täällä". Ei, en vieläkään kaipaa takaisin Niinisaloon. Se etten kaipaa takaisin Niinisaloon ei tosin tarkoita sitä ettenkö kaipaisi takaisin nollafemmoihin ja siihen ympäristöön. Ehkä jonnekin muualle, ehkä joskus vielä.

Tammikuun alun jälkeen tuli tehtyä lyhyitä työpätkiä siellä ja täällä, helmikuussa lopulta luovutin ja jäin rehellisesti työttömäksi. Ei ollu voimia työelämään, hyvä jos oli voimia nousta aamulla sängystä. Tosin, enhän minä ajatellut että minussa olisi jotain vikaa kun mieli teki vain nukkumisen jälkeenkin nukkua. Helmikuusta Touko-Kesäkuun vaihteeseen etenin kuin sumussa; tosiasiassa en kyllä edennyt minnekään. Olin täysin jumissa ja äärimmäisen pitkästynyt. Pystyin kylläkin yhdistämään tuon pitkästymisen tunteen siihen samaan pitkästymiseen jota tunsin jo palveluksen aikana viimeiset kolme kuukautta. Se ei ollut gonahdusta, se oli aivan virallisesti sitä ettei enää riittänyt voimia muuhun kuin siihen mitä oli aivan pakko päivisin tehdä.

Alkukesästä se sitten tapahtui. Sain lääkäriltä lausunnon; keskivaikea masennus. Hei, minä en siis ollutkaan laiska, minussa oli oikeasti jotakin vialla. Olo keveni, kävin mielenterveysyksikössä juttelu- ja kontrollikäynneillä, elämä alkoi tuntua vähän vähemmän raskaalta ja enemmän siedettävältä.

Kesäkuussa.. Heinäkuussa.. Kesän kuukausina kuitenkin. Joku joskus sanoi että rakkaus parantaa haavat. Sain elämääni rakkauden; juuri sellaisen miehen joka ymmärtää minua minuna, haluaa olla minun kanssa koska rakastaa juuri minua. Miehen joka ei vaadi minulta ihmetekoja, miehen joka arvostaa tekemiäni valintoja ja on ylpeä siitä että naisensa on käynyt armeijan. Rinnalla on ihminen joka jakaa saman ajatusmaailman ja samat periaatteet. Elämä kulkee tasaista tahtiaan ylös päin.

Syksy toi taas uuden muutoksen kun ikuinen "olen vain ylioppilas" ponnisti takaisin koulun penkille ja suuntasi Turkuun. Turun Aikuiskoulutuskeskus otti tytön työvoimapoliittiseen koulutukseen ja alkoi kouluttaa minusta Vartijaa. Suoritan siis Vartijan ammattitutkintoa ja tavoitteena on valmistua opetussuunnitelman mukaan ensi heinäkuussa. Koulun aloittaminenkin oli kokemus sinänsä, sillä masennuksen kylkiäisinä pahentunut uusien tilanteiden pelko sai istumaan 15minuuttia autossa ja miettimään pakenemista. Olisin varmasti karannutkin jollen olisi tiennyt saavani karenssia siitä etten saapunut paikalle, hyvä pakote. Ei se ryhmä sitten ollutkaan niin pelottava ja kaikkien kanssa tulee toimeen, toisten paremmin ja toisten huonommin. Samassa meiningissä kannan matkassani myös luokan priimuksen leimaa pärjäämällä kokeissa parhaiten ja suoriutumalla käytännön harjoituksista täsmällisesti ja rauhallisesti.

Viikonlopuiksi kotiin oman rakkaan luo. Elämä hymyilee.

Miksi kerroin kaiken tuon? Ehkä siksi että halusin kertoa sen ettei reserviin laskeutuminen aina ehkä ole niin kivutonta ja ongelmat saattavat alkaa jo palveluksen aikana. Minä vain ajattelin että "olen liian vahva, en minä voi masentua näin". Niin, kuka tahansa voi, ja yleensä juuri ne jotka ajattelevat olevansa liian vahvoja masentuakseen, ovat tulilinjalla. He ovat, tuttavani sanoin, niitä suorittajia joille edes täydellisyys ei aina kelpaa. Olen itse kesän ja syksyn (ja tämän mukamas alkaneen talven) opetellut olemaan itselleni armollisempi, yrittänyt saada itseni ymmärtämään etten minäkään aina voi jaksaa ja joskus minäkin teen virheitä joista tulee vain ottaa opiksi ja jatkaa matkaa.

Nyt elämä hymyilee. Kun on kerran käynyt pohjalla, ei voi suunnata kuin ylöspäin.

Over and Out.

Jumalatonta hiljaiseloa, vai pelkkää laiskuutta?

Toukokuu on ohi just eikä melkein kohta. Menin ja täytin tässä matkalla neljännesvuosisadan, joten nyt jos Alkossa kysytään papereita voin olla asiasta pelkästään iloinen. Silloin siis näytän nuoremmalta kuin kaksvitonen, tosin ei multa oo aikasemminkaan Alkossa papereita kysytty.. Eipäs, kerran Seinäjoen Alkossa kysyttiin kun olin lomapuvussa kuohariostoksilla. x) Koomista. Elämään ei sitten tällä hetkellä oikein mitään muuta kuulukkaan. Pentukuume on taas kerran kroonistumaan päin, joka puolella tuntuu olevan pieniä saksanpaimenen alkuja. Kaiken lisäksi löysin Unna Uuppasen pentupannan kaapin takaa (olinkohan tarkotuksella piilottanu sen sinnee?) ja sekosin kattelemaan sen pentukuvia koneelta. Myös tatuointi- ja matkakuume esittää molemmat kroonisia merkkejä. Muuten elämä rullailee menemään omalla painollaan. Välillä oon niin saamarin sekasin kaikesta ettei mitään järkee. Pääasiassa se on tuo vastakkainen sukupuoli, ja sen uskomaton saamattomuus asioiden suhteen, mikä ajaa hermoromahduksen partaalle. Kun ymmärtäiskin miehiä ihan oikeesti kunnolla, mut se ei kai oo mahdollistakaan? Pitäisköhän vaihtaa maisemaa? Jättää tää Varsinais-Suomi ainakin jokski aikaa ja siirtyä johonkin missä kukaan ei tunne ja ketään ei tunne? Tai siis semmoseen paikkaan missä on se yks tai kaks hyvää tuttua ja muuten sitte ihan pihalla kaikista ihmisistä. Välillä tuntuu et vois olla hyväkin, täällä kun välillä kaatuilee seinät niskaan.. Don't know, gotta go. Ps. Reservissä on edelleen mukavaa.

Elämää reservissä?

Muutama hassu päivä ja tulee täyteen kolme kuukautta reservissä. Jumantsuikka kun aika tuntuu lentävän, edelleen vain sillon kun sitä miettii taaksepäin.. Eteenpäinhän tämä ei taas kulu oikein millään.

Koulun hakupaperit pitäis saada postiin, hakuaika umpeutuu 31.3 ja multa puuttuu edelleen yks paperi sieltä jumalattomasta kasasta mihin ihmeeksi tarvittiin myös peruskoulun päättötodistus. Kaikkea sitä, mitäköhän ne sillä tiedolla tekee et millanen oppilas olin ku oli pakko käydä koulua? x) Sillon kun olin ihan hyväkin vielä, lukioon menin vaan tappamaan aikaa kun jotain piti tehdä..

Mut hei, nyt on kevät! Lopultakin ulkona voi bongata keväänmerkkejä; joutsenia, kurkia, kärpäsiä... Kylvökoneita ulkoiluttavia maajusseja... Talojen vanhoja isäntiä pellonreunalla ihmettelemässä et eikö se jo kuivu että pellolle päästäis kylvöille. Siitepölyt kiusaa allergisia, katupölyt sekä edellä mainittuja että kaupunkilaisia.. Siis kyllä maalla on mukavaa. Niin, ja varma kevään merkki on myös sakemannin alkanut karvanlähtöaika. ♥ Ah kuinka mukavaa kun saa karvamaton ja pörrösukat aivan ilmaseks. ♥ Ihanaa.

Seuraaviin saapumiseriin haetaan taas naisia vahvistuksiksi. Paljon oli hakijoita tänä vuonna, oli ilo huomata että kiinnostus vapaaehtoista asepalvelusta kohtaan on taas nousussa. Osansa varmaan tekee nämä aiheesta tehdyt tositelkkarit.. Vaikka vois kai sitä sanoa että niissäkään taida aina koko totuus näkyä, itsehän en katsonut näistä ohjelmista kuin yhden (korkeintaan kaksi) jaksoa.
Mutta tsemppiä nyt kuitenkin kaikille, joilla valintatilaisuudet koittaa vielä tänä keväänä. Elätte jänniä aikoja!

Niin ja ettei oma suhde tuohon Tornifirmaan liian helpolla katkeaisi.. Kansainvälisen kriisinhallinnan toimintavalmius alkaa mun osaltani 1.4.2012, kestäen vuoden siitä eteenpäin.

Over and out.

PS. Ne Unnan lonkka-ja kyynärkuvat tuli Kennelliitosta takasin B/C, 0/1. Eli aika tarkkaan niin kuin Ventelä 10kk vanhasta koirasta ennusti. Olis vaan pitäny luottaa maan parhaaseen.