Niin käsittämätöntä kuin se onkin niin vuosi 2012 on taittunut jo aikoja sitten loppupuoliskolleen ja uhkailee jo pahasti jouluaatolla. Monesti sitä on tämän syksyn aikana herännyt muistelemaan että "vuosi sitten siellä ja vuosi sitten täällä". Ei, en vieläkään kaipaa takaisin Niinisaloon. Se etten kaipaa takaisin Niinisaloon ei tosin tarkoita sitä ettenkö kaipaisi takaisin nollafemmoihin ja siihen ympäristöön. Ehkä jonnekin muualle, ehkä joskus vielä.
Tammikuun alun jälkeen tuli tehtyä lyhyitä työpätkiä siellä ja täällä, helmikuussa lopulta luovutin ja jäin rehellisesti työttömäksi. Ei ollu voimia työelämään, hyvä jos oli voimia nousta aamulla sängystä. Tosin, enhän minä ajatellut että minussa olisi jotain vikaa kun mieli teki vain nukkumisen jälkeenkin nukkua. Helmikuusta Touko-Kesäkuun vaihteeseen etenin kuin sumussa; tosiasiassa en kyllä edennyt minnekään. Olin täysin jumissa ja äärimmäisen pitkästynyt. Pystyin kylläkin yhdistämään tuon pitkästymisen tunteen siihen samaan pitkästymiseen jota tunsin jo palveluksen aikana viimeiset kolme kuukautta. Se ei ollut gonahdusta, se oli aivan virallisesti sitä ettei enää riittänyt voimia muuhun kuin siihen mitä oli aivan pakko päivisin tehdä.
Alkukesästä se sitten tapahtui. Sain lääkäriltä lausunnon; keskivaikea masennus. Hei, minä en siis ollutkaan laiska, minussa oli oikeasti jotakin vialla. Olo keveni, kävin mielenterveysyksikössä juttelu- ja kontrollikäynneillä, elämä alkoi tuntua vähän vähemmän raskaalta ja enemmän siedettävältä.
Kesäkuussa.. Heinäkuussa.. Kesän kuukausina kuitenkin. Joku joskus sanoi että rakkaus parantaa haavat. Sain elämääni rakkauden; juuri sellaisen miehen joka ymmärtää minua minuna, haluaa olla minun kanssa koska rakastaa juuri minua. Miehen joka ei vaadi minulta ihmetekoja, miehen joka arvostaa tekemiäni valintoja ja on ylpeä siitä että naisensa on käynyt armeijan. Rinnalla on ihminen joka jakaa saman ajatusmaailman ja samat periaatteet. Elämä kulkee tasaista tahtiaan ylös päin.
Syksy toi taas uuden muutoksen kun ikuinen "olen vain ylioppilas" ponnisti takaisin koulun penkille ja suuntasi Turkuun. Turun Aikuiskoulutuskeskus otti tytön työvoimapoliittiseen koulutukseen ja alkoi kouluttaa minusta Vartijaa. Suoritan siis Vartijan ammattitutkintoa ja tavoitteena on valmistua opetussuunnitelman mukaan ensi heinäkuussa. Koulun aloittaminenkin oli kokemus sinänsä, sillä masennuksen kylkiäisinä pahentunut uusien tilanteiden pelko sai istumaan 15minuuttia autossa ja miettimään pakenemista. Olisin varmasti karannutkin jollen olisi tiennyt saavani karenssia siitä etten saapunut paikalle, hyvä pakote. Ei se ryhmä sitten ollutkaan niin pelottava ja kaikkien kanssa tulee toimeen, toisten paremmin ja toisten huonommin. Samassa meiningissä kannan matkassani myös luokan priimuksen leimaa pärjäämällä kokeissa parhaiten ja suoriutumalla käytännön harjoituksista täsmällisesti ja rauhallisesti.
Viikonlopuiksi kotiin oman rakkaan luo. Elämä hymyilee.
Miksi kerroin kaiken tuon? Ehkä siksi että halusin kertoa sen ettei reserviin laskeutuminen aina ehkä ole niin kivutonta ja ongelmat saattavat alkaa jo palveluksen aikana. Minä vain ajattelin että "olen liian vahva, en minä voi masentua näin". Niin, kuka tahansa voi, ja yleensä juuri ne jotka ajattelevat olevansa liian vahvoja masentuakseen, ovat tulilinjalla. He ovat, tuttavani sanoin, niitä suorittajia joille edes täydellisyys ei aina kelpaa. Olen itse kesän ja syksyn (ja tämän mukamas alkaneen talven) opetellut olemaan itselleni armollisempi, yrittänyt saada itseni ymmärtämään etten minäkään aina voi jaksaa ja joskus minäkin teen virheitä joista tulee vain ottaa opiksi ja jatkaa matkaa.
Nyt elämä hymyilee. Kun on kerran käynyt pohjalla, ei voi suunnata kuin ylöspäin.
Over and Out.
