Kurssille vai ei..

Monesti syksyn aikana mieli on palanut maanpuolustuskurssille. Satunnaisina iltoina löydän itseni sieltä nettisivuilta kahlaamasta että josko johonkin lähtisin, mutta koskaan en löydä sitä sopivaa.

Sitten katson facebookista kurssikuvia ja löydän itseni kiroamasta itseni alimpaan h*lvettiin. Mietin että noilla on juurikin noin mukavaa ja ai, siellä olisi ollut tuotakin puuhaa. Miksiköhän mä olen taas kerran istunut viikonlopun kotona vaikka olisin voinut puuhailla maanpuolustusjuttuja? Hemmetti sentään. Masennuksen mukana tuli sellanen pieni sosiaalisten tilanteiden pelko, sen kanssa pystyy elämään ja itsensä voi pakottaa, mutta joskus nuo kursseille lähdöt kaatuvat juuri siihen että pitäisi kohdata lauma vieraita ihmisiä. Ei ne ihmiset ole se ongelma, se on vaan se kotoa lähteminen joka käy haasteesta.

Olen tänään saanut hoidettua eteenpäin muutaman asian joita on tullut lykättyä jo parikin viikkoa. Ei se kyllä oloa kevennä yhtään, melkein pahemmalta tuntuu. Jotkut asiat vaan pitää tehdä, halusi sitä tai ei.

Töissä oleminen ahdistaa. Onneksi työkaverit ovat piristävää sorttia ja ovat hyvä syy jaksaa aamulla sängystä ylös. Tosin, kun parempi paikka löytyy, on lähtökynnys täältä todella alhaalla. En olisi täällä jollei laskuja olisi pakko maksaa ja ruoka ei maksaisi niin paljon.

Työporukan kanssa suunnataan lauantaina laivalle, toinen pyhäinpäivän reissu putkeen, muodostuu tavaksi. Odotan eniten sitä ruokaa, ruokaa ja ruokaa. Sitten mulle riittääkin jo.

Vuodet vierii, ihminen kasvaa

Pohdiskelin tuossa että onkohan se vanha blogi vielä olemassa ja kun en muistanut edes osoitetta enää kunnolla niin meni googlettamiseksi. Onneksi vastaus löytyi lopulta jostain Aamukampa.net-foorumin keskustelust. Surullista.

Noh, blogi kuitenkin näyttää olevan vieläkin elossa vaikken ole moneen aikaan käynyt kirjautumassa. Ilmeisesti pysyy muiden rinnakkaiskirjautumisien perusteella elossa. Tiedä häntä.

Reserviä on takana reippaasti. Tuntuu että aika lentää sen suhteen ja kai se niin tekeekin kun taaksepäin muistelee. Silloin sitä täytti Rovajärven ampumaharjoituksessa toukokuussa 24vuotta, nyt tuli toukokuussa mittariin 28vuotta. Sen aikuisempi en varmaan ole vieläkään, myönnän kärsiväni tuosta peterpansyndroomasta enkä aiokaan koskaan muuttua kankeaksi aikuiseksi. Se olisi ihan liian tylsää.

Enpä muuten jaksanut lukea edes sitä edellistä tekstiä minkä tein. Muistan vain joskus maininneeni että armeijan jälkeen sain diagnoosin keskivaikealle masennukselle. Sitä jonkin aikaa hoidettiin lääkkeillä, mutta nykyään pärjää ilman. Toki välillä tulee sellaisia alakulon kausia, mutta niistä tietää että ovat ohimeneviä.

Enkä tosiaan siitä masennuksestani Puolustusvoimia tai muuta järjestelmää syytä. Se oli niin monen asian yhtälö, liian monta asiaa tapahtui yhtä aikaa ja reserviin toimettomana putoaminen oli ehkä vain se osuus joka katkaisi kamelin selän. Tiedä häntä ja häntä tietää.

Kuulin aikaisimmin kesällä jännän termin; tuplarouva. Tuolla nyt siis tarkoitettiin naista joka on reservin arvoltaan rouva jotakin ja sitten vielä siviilisäädyltään rouva. Kerkesin tuohon ensimmäiseen jo juhannukseksi 2011, siviilisäätyä vaihdoin tämän vuoden heinäkuussa. Vaihdoin siis siviilisäätyä, en sukunimeä. Joku sitä kuitenkin pohtii. Eli rouva siellä ja rouva täällä.

Iloisesti totesin tuossa keväällä kun 28 tuli mittarissa täyteen, että pikkuvelikin sitten täytti 18vuotta. Heti ikäkriisistä selvittyäni pääsin sitten jo intoilemaan siitä että pikkuveljellä onkin kutsunnat tänä vuonna. Ai että miten kivaa, mun pikkuveli lähtee inttiin!!! Vai pitäiskö sen antaa käydä koulu loppuun kumminkin ensin ja sitten vasta intoilla? Ehkä kuitenkin jo ensi kesänä? Onkohan siihen joku raja että kuinka usein isosisko saa käydä sotkussa kahvilla ennen kuin alkaa hävettää? Juu, en mä sitä tosissaan meinaa nolaamaan ruveta, tai no jos vähän, tai no.. En mä tiiä.

Unna on edelleen kuviossa mukana. Keväällä todettu vaikea spondyloosimuutos selkärangassa vaan hiukan haittaa jo menoa. Aina sitä mennään kuukausi ja kipulääke kerrallaan sillä "toivotaan, toivotaan"-asenteella. Ja ainakin vielä menee kohtalaisesti

Mukava pikkutiivistelmä elämästä näiden miljoonien kirjoitustaukojen jälkeen. Blogin ulkoasukin tarvinnee pienen päivityksen tässä jossakin vaiheessa. Sitten kun jaksaa ja ehtii. Ja huvittaa.