Vielä vähän..

Mniin. Helmikuussa viimeks, vaan kun en saa tälle vielä viimistä pistettä.

Jollain kumman konstilla olen taas puhunut inttiasioista, kotona ja netin välityksellä. Netin välityksellä kuulee hauskoja asioita maailmalta, sellaisia mitkä osin yllättää ja osin ei sitten ollenkaan. Fiilis olikin lähinnä että "vai niin, no tuohan oli kai odotettavissa." Mukava silti kuulla kuulumisia, vaikka maailmassa moni asia on muuttunut, molemmin puolin aitaa.

Olenpahan huomannut senkin että kun puhun inttiasioista niin seuraavana päivänä paidan helmassa roikkuu tietynlainen ahdistus ja tunnen itseni todella voimattomaksi, jopa hiukan vihaiseksi siinä samalla. Menetän mielenkiinnon kaikkeen ympäröivään hetkeksi. Toisaalta, kun juttelee miehen kanssa MaaK:n jutuista, ei se ahdistus valtaa mieltä lainkaan samalla tavalla kuin omaa inttiaikaa ja -asioita muistellessa. Pitäisikö ehkä ymmärtää tästä jotain ja olla vähän aikaa niin kuin ei olisi ollutkaan? Antaa omalle pääkopalleen hetken rauha?

Normaali arki sujuu ilman suuren suuria ahdistuksen hetkiä. Tottahan toki sitä ajoittain tuntee olevansa, mukamas, normaalia väsyneempi tai ettei tiettyihin yksinkertaisiinkaan asioihin riitä kiinnostusta tai puhtia. Asiat vaan jää odottamaan että kohdalle osuu päivä jolloin kiinnostusta ja puhtia on, jos ei nyt ihan liikaa, sen verran että jaksaa jotain ylimääräistä.

Porin Matissa rätisee illan viimiset mäntyklapit ja koira kuorsaa jaloissa, isäntä yläkerrassa. Pienessä keltaisessa omakotitalossa on hiljasta, nukkua pitäis jo munkin. Mies nousee töihin kolmen tunnin päästä, sunnuntai on Dooris-Kuplan projektipäivä ja mua odottaa vielä muutama pesemätön ikkuna. Mielessä pyörii monia pikkuruisia hääasioita, johan tässä kuukausi sitten mentiin kihloihin miehen kanssa. Häihin on aikaa, mutta stressitasoni tuntien tarvitsen kaiken irti lähtevän suunnitteluajan joten aloitin jo hiljalleen, vieraslista on valmis... Tai ainakin melkein. Toivon että olisi varaa vielä tiputtaa muutama, ehkä joku tippuu listalta luonnostaan. Olen hieman ilkeäkin, osa minusta nauttii pienestä määrästä mustaa huumoria.

Hyvää yötä. Toivottavasti huomenna ei ahdista, vaikka avasinkin tämän blogin ja kirjoitinkin tämän tekstin. Pyrin kuitenkin pitämään ajatukseni enemmän Minussa nyt, en Minussa silloin. Inttikavereista osana elämää roikkuu enää aniharva, nopean laskennan mukaan kymmenen, näistä samaa saapumiserää vain 6.. Surullista mutta joitain ihmisiä sitä vaan ei kaipaa elämäänsä, toisin kun toisia sitten taas kaipaa. Intin käyneitä kavereita sitten taas on sitäkin enemmän, mutta omasta jaoksesta tai auk:sta ei ole mukaan jäänyt yhtäkään.

Nyt, nukkukaa hyvin.